Rōnin Osa II

Kane tuli alueelle, jolla nopeutta piti laskea selvästi. Turku ei ollut juuri kehä kolmosta kauniimpi moottoritieltä lähestyttäessä. Vanhaa ykköstietä ajettaessa maisemat olivat huomattavasti viihtyisämmät.

    Kane ajoi ramppiin, jossa luki Kupittaa, ja päätyi pian kadulle, joka vastasi enemmän hänen mielikuviaan vanhojen rakennusten täplittämästä kaupungista. Hän oli suunnitellut menevänsä vanhan kaverinsa Monkeyn luo yöksi, mutta muutti äkkiä mieltään. Hän menisi Cherry Blossom Girlin luo.

Mariko kohotti aavistuksen verran lähes olemattoman ohuiksi nypittyjä kulmakarvoja lukiessaan saamansa tekstiviestin, ja hänen hengityksensä kiihtyi:

”Haluatko tavata? Minut. Nyt. -Citizen Kane”

    Marikon koko vartalon läpi humahti tunne, joka muistutti levottomuudessaan

sulavien jääpuikkojen viileää tuoksua. Hänelle tuli pehmeä olo, ja hän melkein tunsi käsissään uusien lehtinuppujen samettisuuden.

    Marikon kädet tärisivät, kun hän kirjoitti myöntävän vastauksen.

Kane huomasi, että isolle harrikalle oli vaikeata löytää paikkaa lähes keskustassa olevalta kadulta. Häntä hermostutti jo muutenkin, ja hän mietti, että oliko järkevää etsiytyä tässä tilanteessa naisen seuraan, jonka hän tunsi vain sähköpostin , tekstiviestien ja muutamien kirjeiden pohjalta? Hän oli alunperin eksynyt Marikon blogiin etsiessään kuvahaulla japanilaistyylisiä tatuointeja ja nähtyään kuvan kirsikkapuusta naisen viettelevän valkoisellla iholla. Toisaalta vaikutti oikealta tavata hänet juuri nyt – oli vaikeata pitää vieraita enää tuttuja vaarallisempina kaiken jälkeen.

    Kane joutui viemään pyöränsä reilun korttelin päähän määränpäästä. Kirpeä ilma tuntui hyvältä, ja oudon kaupungin kadut turvallisilta. Häntä väsytti aivan järjettömästi, ja hän tunsi itsensä hölmöksi kävellessään 24/7 -huoltoasemalta ostettu tulppaanikimppu kädessään. Mitä jos Cherry Babe – kuten Kane häntä mielessään usein nimitti - olisikin joku Marskin ja Unterin ikäinen, itsensä epäselviin ja taiteellisiin valokuviin nuoremman näköiseksi meikannut eukko? Tai sitten hän voisi olla jokin goottiangstinen alaikäinen, joka halusi karskin, itseään vanhemman miehen käyttävän itseään. Saattoi tietysti olla niinkin, että hän olisi se omituinen, välillä elämän rujoudestakin kirjoittava nainen, joka näytti kuvissa melkein liiankin hyvältä, ja johon Kane oli ajatuksen tasolla ihastunut. Hän oli hyödyntänyt kyseistä tunnetta sekä hakiessaan uskoa ihmiskuntaan piilotettuun hyvään että paineiden purkamiseen.

Mariko taputteli kasvoilleen vielä viimeisen puuterikerroksen, ja asetteli kotiavaimensa huolellisesti taskuun. Hänestä tuntui, että hänen täytyi keskittyä tosissaan, jotta selviytyisi käytännön askareista. Hän avasi oven, sulki sen, ja lähti kävelemään pitkin loivia portaita, jotka laskeutuivat ikään kuin siksakkia kyyhkynsinisten koristeellisten ovien reunustamalta tasanteelta toiselle.

    Sydän hakkasi kovaa, kun Mariko tuli ulko-ovelle. Ihan pian hän tapaisi miehen, joka oli löytänyt hänen runonsa, ja jatkanut niitä tavallaan käymällä niistä keskustelua. Citizen Kane oli kommentoinut sekä herkkiä että raaempia runoja, ja Marikosta oli vaikuttanut, että hän tunsi sekä elämän pimeän että valoisan puolen. Hän avasi oven.

Kane liikahti hermostuneesti valtavan puuoven avautuessa. Hän näki huomattavan kalpean, hoikan tummansiniseen kimonon tapaiseen pukeutuneen naisen, jonka musta tukka valui hennolle vyötärölle asti ohentuen lopulta häviävän pieniksi kimpuiksi. Kapeat kasvot suoran otasatukan alla toivat jotenkin mieleen puunuken terävine nenineen ja kaarevine poskiluineen. Pieni seksikäs pyöreähuulinen suu ja silmät, jotka hehkuivat kuin kuutamoyössä lainehtiva meri loivat valtavan vastakohdan muuten niin pysähtyneisiin kasvoihin.
- Moi. Mä oon Kane.
- Hei Kane. Olen Mariko.

    Mariko ojensi kätensä, ja Kane tarttui siihen. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö mies olisi soturi. Hän oli harteikas ja raskasrakenteinen. Punaruskeiden hartioille ulottuvien hiusten kehystämät kasvot olivat karskilla tavalla komeat. Nenä oli jykevä, samoin poskipäät, ja niiden yläpuolella olevat hieman vinot vaaleat silmät katsoivat yhtä aikaa eläimellisinä ja älykkäinä. Miehen otsan poikki kulki vinottain pitkä arpi, joka tosin näytti aika kauan sitten tulleelta. Punertava parta ja viikset ympäröivät selkeää leukaa ja hiukan uhmakasta suuta. Miehellä oli yllään kulunut nahkainen lentäjäntakki, leveähköt farkut ja teräskärkiset bootsit. Kädet olivat täynnä isoja kantasormuksia.
-  Nämä ovat Sulle, hän sanoi, ja ojensi hiukan kämpelösti Marikolle kimpun keltaisen ja punaisen kirjavia tulppaaneja.
- Kiitos. Mennään sisälle. 

    Kane käveli Marikon perässä, ja antoi portaissa askelten tahtiin keinuvien pakaroiden hypnotisoida itsensä. Liikkeet näyttivät sulavilta ja luonnollisilta, eivätkä väkisin korostetun keimailevilta.

     Sisällä asunnossa tuoksui jokin suitsuke. Huoneet olivat korkeat, ja heti eteisessä oli outo, portaikkoa muistuttava piironki. Mariko huomasi Kanen katsovan sitä pitkään.

- Se on aito tansu. Olen tuonut sen Kiotosta Japanista.

    Mariko ohjasi Kanen suureen huoneeseen, joka näytti olevan yhdistetty makuu- ja olohuone. Seinät olivat lähes mustat lukuunottamatta yhtä, jolla oli kultaan vivahtavaa tapettia, jota koristivat villinnäköiset kukkivat ja epäsäännölliset kirsikkapuunoksat. Matala ja leveä sänky oli paperiruuduista koostuvan tilanjakajan takana. Ikkunassa oli paksusta paperista tehdyt kaihtimet, ja raskaat tummat raakasilkkiverhot, joilla huoneen sai varmasti täysin pimeäksi. Huoneessa oli myös matala pöytä ja suuria istuintyynyjä sekä valtava kirjoja pursuava hylly. Lattiat olivat jotain erikoista bambumaista mattoa. Pehmeä, lämmin valo virtasi paperilyhdyistä.

    Kanelle tuli hyvin hämmentynyt olo. Naisten asunnot olivat aina täynnä kaikkea turhaa, nättiä ja söpöä – tai sitten ne olivat kuin ison skandinaavisen firman kuvastosta – mutta täällä oli tosiaankin erilaista. Tavaroita oli vähän, ja niillä näytti olevan tarkoituksensa. Tummanharmaan, kullan, puun ja punertavien sävyjen luoma tunnelma oli salaperäinen. Mitä ihmettä hän, epämääräisiä juttuja touhuava, väkivallan ja levottomuuden keskellä kasvanut sieluaan myöten saastainen jätkä teki tämän hienostuneen, kummallisen naisen luona?

    Kuin olisi lukenut Kanen ajatukset Mariko kysyi, että halusiko tämä kylpeä, ja koska kysymys oli niin odottamaton tämä vastasi siihen myöntävästi. Hän tunsi olevansa vieraassa, mutta kiehtovassa maassa, ja päätti antaa tilanteiden virrata niin kuin ne parhaaksi näkivät.

    Kane riisui itsensä, ja meni suihkuun peseytymään, kuten Mariko oli ohjeistanut tekemään ennen kylpyä. Sitten hän pukeutui miesten kylpytakkiin, jonka olemassaoloa yksin asuvan naisen asunnossa hän ei edes tajunnut enää hämmästellä. Ainakin hän toivoi, ettei Marikolla olisi ketään, ja itse asiassa toive oli yllättävän kiihkeä.

    Kanen suihkun aikana Mariko oli laittanut tarjolle jotain, mikä näytti friteeratuilta kasvis- ja kalapaloilta sekä japanilaista olutta. Kane ei oikein tiennyt miten tyynylle kuului asettautua, mutta nälkä auttoi häntä tyytymään johonkin omituiseen risti-istunnan tapaiseen. Hän kuuli, miten Mariko kävi suihkussa, ja laittoi sitten kylpyveden valumaan.  Sekä ruoka että olut maistuivat erikoisilta, mutta Kane piti niistä. Hän piti yleisesti ottaen ruuasta ja oluesta puhumattakaan muista elämännautinnoista.

    Kane oli niellä friteeratun porkkanan väärään kurkkuun, kun hän kuuli kylpyhuoneesta pehmeä-äänisen ”tule”. Sydän alkoi hakata aivan sairaasti. Oli hänellä ollut naisia elämässään, ja osan kanssa oli menty suoraan asiaan tosi nopeasti, mutta yhtäkkiä hänelle tuli samanlainen hankala olo, kuin yläasteen discossa, missä selkä oli tullut kipeäksi, kun käsissä oli ollut tuoksuva häntä päänmitan verran lyhyempi tyttö, ja lantio oli pakko pitää kaukana ja irti seisokin piilottamiseksi.

Kane käveli kylpyhuoneen oven taakse hitaasti.
-  Oletko nyt ihan varma, että haluat mut sinne?
-  Joo-o.

    Kane avasi oven, ja näki kynttilöillä valaistun tilan, jossa tuoksui jokin yrttimäinen. Mariko, jonka hiukset oli koottu valtavaksi löysäksi nutturakampaukseksi istui jo kylvyssä, ja hänellä oli mustat bikinit. Kane ei ollut varma, että oliko hän asiasta enemmän pettynyt vai helpottunut.
- Ymmärrätkö, että mä en ole mikään tavan jätkä. Olen nähnyt ja tehnyt aika rankkoja juttuja, ja Sä istut siellä kauniina ja melkein alasti, ja olet ihan varma, että haluat tällaisen mahdollisesti arvaamattoman miehen sinne? 

    Mariko hymyili ihan vähän katsoessaan veteen, ja pyöritteli sormeaan kahdeksikkomaisesti jonkin kylpysuolan läpinäkymättömäksi värjäämässä nesteessä. Sitten hän nosti katseensa Kaneen.
-  Ota nyt huomioon, että olen nainen, jolla on hullun paperit, ja samuraimiekka sängyn alla.

    Kanen kulmat kohosivat hiukan, ja silmät laajenivat tuskin huomattavasti.
- Onko Sulla aito samuraimiekka?, hän kysyi innostuneella äänellä.

    Mariko nyökkäsi. Hän ei voinut olla hymyilemättä leveästi. Hän alkoi ihastua aiemmin vain erilaisten viestien kautta tuntemaansa mieheen yhä enemmän.

    Nyt Kane ymmärsi, mikä Marikon ulkonäössä oli outoa. Hän oli pitänyt tätä heti ensi hetkestä asti lähes epätodellisen kauniina, mutta jokin oli häirinnyt vaikutelmaa. Nyt hän näki selvästi, että mistä oli kyse. Naisen hymyhän oli kuin pimeä puolikuu valkoisella taivaalla! Hampaat olivat kuin valokuvan negatiivissa, terveen näköiset, mutta täysin mustat. Mariko katsoi häntä edelleen kiinteästi, ja suun sulkeuduttua hän näytti taas nuorelta suloiselta naiselta.
- Tule nyt vaan, hän sanoi äänellä, joka kuulosti yhtä aikaa viattomalta ja viettelevältä.

    Kane riisui kylpytakkinsa, ja huomasi lyhyen välähdyksen Marikon katseessa, ennen kuin nainen käänsi sen kohteliaasti muualle. Hän tiesi lähes kauttaaltaan tatuoidun vartalonsa olevan lihaksikas, eikä se välttämättä ollut edes huomiotaherättävin asia. Kane istui kylpyammeeseen, jonka täytyi senkin olla jotenkin standardeja isompi, sillä se ei kaatunut tai haljennut tai mitään muutakaan, vaikka hän änkesi siihen itsensä. Mariko kurotti oikean kätensä kohti säilytyskoria, jonka päälle Kane nyt vasta huomasi kaksi viinilasia. Mariko ojensi toisen hänelle.
- Kampai!
- Skool...siis kampai.

    Kane näki bikineistä huolimatta, että Marikon rintojen ylä- ja alapuolelle ulottui tatuoituja kukkivan kirsikkapuun oksia. Hän mietti, että alkoiko puu selästä? Tämä pohdinta kertoi hänelle itselleen selvästi tilanteen kaikinpuolisesta kummallisuudesta, sillä itsensä tuntien hänen olisi pitänyt pohtia jotain ihan muuta tällaisessa seurassa.
- Mikä sai matkasi kulkemaan luokseni juuri nyt?

    Kane mietti, että miten vastaisi. Hän oli kertonut Marikolle aiemmin kuuluvansa moottoripyöräkerhoon. Hän ei tietenkään ollut kertonut mitään tarkasti, mutta hän oli antanut naisen lukea rivien välistä, että hänen elämänsä ei ollut aina tasaista tai turvallista. Mariko oli vaikuttanut jotenkin lapsellisen ihastuneelta Batteryyn MC:iin, ja se oli saanut Kanen miettimään sitä vaihtoehtoa, että nainen olisi joku kiimainen teini, joka haki hänestä ihan vääriä asioita molempien kannalta.Toisaalta hänen olisi pitänyt jo ymmärtää Marikon kirjoituksista, että ne eivät olleet yksinkertaisia ja mustavalkoisia sillä ärsyttävällä tavalla, millä ajoittain alaikäisiltä tulevat, halvoilta makeilta hajuvesiltä haisevat ihailijakirjeet olivat. Kane oli usein tuntenut olevansa Iso Paha Susi, johon tytöt halusivat sekaantua juuri siksi, että hän oli Iso Paha Susi. Hän oli kerran viettänyt yön 15-vuotiaan kanssa, joka oli väittänyt olevansa 18. Hän oli alkanut epäillä asiaa, kun tyttö oli nukkunut hänen vieressään, ja uni oli paljastanut lapsen kasvot. Kane oli tarkastanut tytön paperit tämän vaaleanpunaisesta hello kitty-kuvioisesta lompakosta – ja katunut. Seuraavana torstaina hänelle oli tatuoitu vasempaan sääreen suuri häijynnäköinen susi, jotta hän muistaisi paremmin, mikä oli, ja lähettäisi jatkossa Punahilkat matkoihinsa ennen kuin istuisi linnassa alaikäiseen sekaantumisesta.

 - Battery MC. Siellä on ongelmia. Johtaja on estynyt hoitamaan hommaansa. Ja varajohtaja ei pidä musta. Se sai tilanteen näyttämään siltä, että olen mokannut. Ja nyt olen tavallaan tien päällä, menossa tapaamaan johtajaa.

    Mariko näytti todella huolestuneelta. Hänen katseensa paloi tavalla, jota oli vaikeata kohdata. Se oli tavallaan sellainen koko ajan, mutta ikään kuin Kanen selostus olisi vielä lisännyt tuota vaikutelmaa. Marikon silmät olivat kuin kaksi ohuen sinertävän renkaan ympäröimää reikää, joihin Kane tulisi kadottamaan kaikki mahdollisuutensa. Hän arvasi, että mihin tämä johtaisi. Mariko oli selvästi jo tajunnut, että jos johtaja ei ollut kuollut vaan estynyt, niin hänen täytyi olla vankilassa. Hän ei olisi ensimmäinen nainen, joka työntäisi Kanen elämästään ymmärrettyään, että hän ei varsinaisesti ollut rokkitähti vaan mies, joka oli sekaantunut kaikenlaiseen epämääräiseen saadakseen noudattaa henkiseltä isältään Marskilta omaksumaansa filosofiaa: ”Mä vaan haluan ajaa prätkää. Joskus pitää tehdä juttuja, jotta voi vaan ajaa prätkää.”
- Rōnin! Olet Rōnin!, huudahti Mariko kauhistuneella äänellä, ja näytti siltä, että hän aikoi pompata ylös kylvystä ja hakea samuraimiekkansa.

    Kane oli todella hämmentynyt, sillä hän ei käsittänyt mitään Marikon lauseesta. Hän tarttui hyvin rauhallisesti Marikon vasempaan käteen, ja tämä yritti kiskaista sen irti, mutta lopetti yllättävän pian räpistelyn, kun Kanen ote ei irronnut. Mariko laski kasvonsa alistuneesti, ja huokaisi lohduttoman raskaasti. Hän nosti viinilasinsa takaisin säilytyskorin päälle, ja jalka osui juuri ja juuri oikealle pinnalle. Lasi oli kaatua, ja viiniä läikähti lattialla tummanpunaisiksi pyörylöiksi.

- Siis mikä sanoit mun olevan?, kysyi Kane hiljaisella, tyynnyttelevällä äänellä.

    Mariko mutristeli huuliaan tavalla, joka ei ollut tahdonalaista, ja Kane näki, miten iso kyynel putosi hänen silmästään kylpyveteen. Hän oli täysin pihalla.

- Yritin varoittaa. Luulin, että käsitit. Käsitit, että mä olen tavallaan paha jätkä.       

    Vesi singahti siipimäisenä aaltona Kanen silmiin, kun Mariko sivalsi sitä vapaalla kädellä. Pisaroita meni silmiin, ja niitä räpistelevä Kane näki vain vaivoin, miten Marikon mustia kuulia muistuttavat pupillit kohdistuivat taas häneen.

- Mitä sitten! Ihan sama, vaikka olisit tappanut jonkun – vaikka olisit tappanut monta – mutta Rōnin, isännätön samurai...Klaanista karkoitettu! Se on...Se on kammottavaa!

    Kanella oli aina ollut se vahvuus, että hän pääsi nopeasti tilanteen kuin tilanteen tasalle edes sen verran, että pystyi aloittamaan oikeansuuntaisen toiminnan. Hän ymmärsi, että Marikokin oli hakenut hänestä sankaria, mutta täysin eri tavalla kuin naiset yleensä – tavalla, jonka hän olisi pystynyt tarjoamaan asioiden ollessa hyvin. Kaneen iski päättäväisyys, jonka alkulähteestä hän ei ollut täysin varma, mutta hän ei aikonut luopua nyt. Hän ei ollut edelleenkään päästänyt irti Marikon hoikasta ranteesta.
- Mariko, Cherry Babe, kuuntele. Tarkkaan. Okei, mä olen ehkä nyt se rōnin, ja se ei ole selvästikään hyvä juttu. Ei se olekaan, helvetti soikoon. Asiat ovat aivan päin seiniä. Mutta mä tapaan meidän johtajan. Valloitan vielä takaisin meidän kerhon. Sitten en ole enää – irrallaan.

    Mariko otti takaisin viinilasinsa sanomatta sanaakaan. Hän joi sen tyhjäksi jotenkin huolimattomasti, ja jalokivimaiset pisarat putosivat huulilta leualle ja kaulalle. Pieni tumma virta valui kuin elävä käärme kaulan ja rintalastan väliseen pieneen kuoppaan, ja Kane kumartui nuolemaan sen pois valkoiselta iholta. Hän antoi kielensä ja huultensa seurata solisluita, ja jatkoi kaulan kautta poskille, joilla maistui puuteri ja suola.

    Mariko pakottautui irti miehestä, vaikka hän olikin pökerryksissä, kuin jotain huumetta nauttineena. Hän tunsi olevansa täynnä ensilunta, joka jostain syystä kuitenkin tuoksui kesäöisiltä lehdokeilta ja oli lämmintä kuin heinäkuun rantahiekka.

Hän nousi kylvystä, ja horjahti. Hän tarttui Kanen kuumaan käteen, ja ohjasi miehen sänkyyn.

    Kane näki edessään hämärässä huoneessa kukkivan kirsikkapuun, joka kasvoi valkoisella täydellisen naaraseläimen nahalla. Mariko kiepsahti selälleen sängylle, ja Kane painui häneen täysin vailla itsehillintää...Kaksi kertaa, ja kolmannella hänen oli vetäydyttävä.

    He viettivät joitain vartteja toistensa tuoksussa unen suhmurassa, eikä Kane pystynyt myöhemminkään toimimaan kokemuksensa edellyttämällä tavalla, vaan satoi taas hetkessä Marikon päälle kuin jokin järjetön luonnonilmiö. Hän oli vihainen itselleen, sillä hän oli menettänyt vartalonsa hallinnan ja käskyvallan tavalla, jolla hän olisi aivan varmasti ajanut moottoripyörän puuhun pienelläkin nopeudella. Hän tärisi kuin keskenkasvuinen, eikä hän voinut käsittää, että miksi hänen monessa sylissä pyörinyt yhdeksänkymmentäkiloinen miehenkehonsa ei totellut häntä juuri nyt? Tällaisella ei olisi ollut joissain tilanteissa yhtä paljon väliä kuin nyt – vaikka naisista saikin tietysti enemmän irti kun he nauttivat, ja hän halusi saada heidät sekoamaan. Mutta nyt hän oli tavannut jonkun, joka saattaisi ehkä kestää häntä omana itsenään – mutta hän ei tuntunut kestävän naista.

    Aamuaurinko hohkasi punerrustaan kaihtimen läpi huoneeseen. Mariko katseli vieressään nukkuvaa miestä, joka oli kovin kalpean ja uupuneen näköinen. Hän silitti otsan arpea niin varovasti, että mies ei herännyt siihen. Hän nousi ylös, ja huomasi haisevansa karvaalta, kuin tuoreilta katkotuilta puunvesoilta, ja samalla imelältä. Se sai hänen olonsa levottomaksi ja hiukan pettyneeksi, mutta samalla outo humalatila hulvahti takaisin huikaisevana. Hän meni peseytymään ja keittämään kahvia. Hänen naamansa näytti jotenkin hehkuvalta peilissä. Hän pesi hampaansa, ja tajusi että ohaguro – vanha japanilainen tapa värjätä ne mustiksi saattoi inhottaa jotakuta – mutta ei näköjään miestä, jonka kädet hän itse olisi vaikka suudellut puhtaiksi verestä. Hän paranteli väriä musteen ja hammasvahan sekoituksella – puoliksi kulunut väri olisi näyttänyt vastenmieliseltä, ja hän olisi puhdistuttanut puruvälineensä läpikotaisin ja siirtynyt suoraan takaisin luunväriin, mikäli olisi halunnut luopua käytännöstä, joka sai hampaat näyttämään sarjalta kauniita onyx-kiviä.

    Mariko meni koneelleen ja kirjautui blogiinsa. Hän ei jaksanut lukea kommentteja eiliseen tankaansa, vaan kirjoitti uuden.

Ensilumen alla

maa unohti nimensä

Kesän ja talven

kulkiessa yhdessä

tuoksu puhkaisee kehon

    Ikään kuin hän olisi menettänyt neitsyytensä nyt 27-vuotiaana. Niin ei ollut fyysisesti, mutta siltä se tuntui. Like a Virgin, Madonnan sanoin...Ja Ellu-Daniella kommentoisi: ”Siis niin ihanaa, Cherry Blossom Girl!” ja Justificus kirjoittaisi: ”Lapselliset länsimaiset vertauskuvat eivät tee muodosta toimivampaa, vaikka pikkunäppärä sanojen käsittely saakin tekstin soljumaan.” Mutta mitä sitten, ajatteli Mariko hymyillen, ja tuntui, kuin hän olisi voinut hengittää huoneeseen valuvaa omenankukkien väristä kajoa.

    Kane heräsi, ja mietti lyhyen hetken, että missä hän oikein oli? Sitten hän muisti kaiken, ja hänestä tuntui yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. Hän oli saanut käsiinsä ihanan naisen, jolle hän kelpasi ilmeisesti kokonaan tahrittuine käsineen – mutta hänen suoriutumisensa oli ollut melkeinpä vielä surkeampaa, kuin ensimmäisellä kerralla joskus pentuna. Hän ei ollut sitä paitsi laiminlyönyt ehkäisyä muuta kuin pitemmissä suhteissa sitten parikymppisenä pois lääkityn klamydian, mutta nyt hän oli yhtäkkiä ollut valmis tekemään niin melkein tuntemattoman kanssa.

    Sitten Kane muisti puheensa, joka tuntui nyt oudolta unelta niin kuin koko muukin yö. Ja niin se kuitenkin oli, hän tiesi sen täysin varmasti. Hän tapaisi Marskin huomenna. Hän kertoisi epäilyksistään. He keksisivät jotain...

Mariko avasi oven hiljaa. Hän varoi pitämästä meteliä, mutta huomasi Kanen heränneen jo. Mies istui keittiössä kylpytakki yllään kahvikuppi edessään pöydällä. Mariko laski ostoskassin lattialle, ja meni hänen luokseen. Punertava tukka oli sekaisin, ja Mariko tiesi itse sotkeneensa sen. Se aiheutti hänessä miellyttävän värähdyksen, ja hän suuteli Kanea pitkään suulle. Mies veti hänet syliinsä istumaan ja painoi partaisen leukansa hänen hiuksiinsa, ja häntä alkoi taas huimata ihanalla tavalla, ja hän olisi voinut jäädä siihen loputtomaksi ajaksi – mutta hänen oli noustava laittamaan aamiaista.

    Kanesta tuntui, että Mariko oli pudottanut hänet polvilleen, ja nyt hän selvästi viimeisteli kaatonsa. Tämä tapahtui paistamalla pannussa prinssinmakkaroita, pekonia ja munia. Kukaan nainen ei ollut tajunnut laittaa tuollaista aamiaista ikinä, eikä hän ollut todellakaan odottanut sitä eilisen erikoisen ruuan jälkeen.
- Cherry Babe.  
- Mitä?

    Mariko kääntyi katsomaan Kanea, ja hän tunsi miehen katseen olevan pala keväistä taivasta, jossa sininen sädehti niin julkean kirkkaana, että ihminen unohti avaruuden olevan tyhjä, ja että ilmakehän ulkopuolella odotti loputon kylmä yö. Mies hymyili hänelle, ja hän tiesi, että rōninista tulisi vielä uudestaan Samurai.

- Cherry Babe. Sä voisit olla mun.

    Mariko hymyili leveästi, ja hän huomasi Kanen katsovan hänen hampaitaan ja kulmien rypistyvän hiukan, mutta miehen hymy ei hävinnyt. Minä olen jo Sinun, ajatteli Mariko, mutta ei sanonut mitään. 

(Jatkuu)