Rōnin Osa I

Tämän paskakaaren pituuteen ei tottunut koskaan. Kehä kolmonen vain jatkui ja jatkui kieltoineen ja rajoituksineen ja kameroineen ja kusipäineen.

     Vaikka oli melko myöhäinen ilta, oli liikennettä aivan liikaa. Luoviminen oli lähes mahdotonta. Oli autoja, jotka olisivat kulkeneet hyvin, mutta kuski ei uskaltanut ajaa. Oli rekkoja, joita kuljetettiin arvaamattomasti. Oli hemmoteltuja pentuja mopoautoissaan tukkimassa tietä...

     Tien päällä oleva valotaulu kertoi, että ykköstielle oli matkaa vielä 8 minuuttia. Keltaisten loistavien pisteiden sanoma tuntui tuomiolta. Vielä 8 minuuttia, miten helvetissä hän jaksaisi?

     Eikä tilanne helpottaisi vielä kunnolla ykköstielläkään. Veikkolaan asti olisi lähes yhtä paljon porukkaa, ja silloin liian hitaasti ajavat onnistuisivat turmelemaan liikenteen virran täysin. Nummelan tai Lohjan tienoilla alkaisi helpottaa. Ehkä.

Lohjan jälkeen helpotti. Hän oli ohitellut ja ajanut kovaa, mutta koettanut olla herättämättä liikaa huomiota. Miten pirun naurettava ajatus! Hän ei onnistunut koskaan olemaan herättämättä huomiota. Hän oli aina ollut piikki lihassa, public enemy number one.

     Hän ei ollut tehnyt sitä tahallaan. Hän oli vain pienestä asti onnistunut herättämään levottomuutta ympärillään. Hän oli kerran katsonut ensimmäisellä luokalla otettua valokuvaansa, ja etsinyt vastausta siitä. Siitäkin, itseasiassa. Hän oli nähnyt punertavatukkaisen lapsen, jolla oli hiukan velmu hymy. Vaaleansinisiä iiriksiä ympäröi tumma rengas, ja pupillit olivat terävät ja pistemäiset. Joku oli yrittänyt kiusata häntä pisamaisuudesta. Hän oli vetänyt tyyppiä turpaan, ja homma oli loppunut siihen.

     Tuntui, että hänen ympärillään alkoi aina tapahtua. Hän herätti levottomuutta miehissä, naisissa ja lapsissa. Eläimet olivat joko tai. Toiset niistä rakastuivat häneen välittömästi, ja toiset alkoivat murista peloissaan. Hän sai aivan hillittömiä reaktioita aikaan muissa elollisissa olennoissa tekemättä käytännössä mitään.

Keväinen taivas oli kuin maiseman päälle laskettu jättimäinen ämpärissä jäädytetty lyhty, jonka alareunojen läpi kuulsi sinivihreä kajo. Avaruus ei ollut vielä läpeensä musta, ja tähdet kirvelivät sen sylissä kuin lasinsirut, joilla on oma sisäinen hehkunsa. Tavallaan ne näyttivätkin led-valoilta, jotka joku oli asentanut miten sattuu.

    Hän ei liikkunut pitkin tietä vaan sisällä tiessä tuntien ilmanvastuksen ja haistaen kaiken. Kevät haisi kuolemalta. Puhkeavat silmut purskahtelivat repien puiden nahan, ja sulava jää makasi liukkaina ja terävinä viipaleina pitkin maata, josta uhosi kasvuakin enemmän viimesyksyisen kalman haju.

     Hänellä oli edessään vapaa suora, ja hän kiihdytti pyöränsä 160 kilometrin tuntivauhtiin. Hänen raajansa ikään kuin sulivat metalliin, ja tuntui, kuin koko tie olisi ollut hänen käsissään. Pieni virheliike olisi riittänyt kääntämään sen ympäri. Hän kiihottui, kuten oikeastaan aina tässä tilanteessa.

Mariko harjoitteli teeseremoniaa. Se kuvasi hänen mielestään jumaluutta kaikessa järjestyksessään. Oli tiedettävä, että kummalla jalalla astua ensin tatami-maton reunan yli silloin, kun tilanne avattiin, ja silloin, kun se suljettiin. Seremonia oli kuin teelehtien ruusuke: Oikea tunnelma oli kuin vesi, johon se aseteltiin, ja hiljaa, ei yhtään liian aikaisin tai liian myöhään ruusuke aukesi lehti lehdeltä, ja vapautti viisautensa.

    Mariko ei ollut koskaan tyytyväinen suoriutumiseensa. Vaikka hän olisi löytänyt oikean rytmin, ja tilanne olisi hengittänyt oikeassa tahdissa ja ravitsevan syvään, niin hän onnistui aina tekemään jonkin pienen virheen, joka pilasi kaiken. Hänen oli harjoiteltava lisää, ja ymmärrettävä tekemisensä täydellisemmin.

     Lastenpsykiatri oli sanonut, että hän oli neuroottinen, ja lievästi skitsoidi persoonallisuus. Hänet oli viety vastaanotolle ”pakkomielteiden ja estyneisyyden” takia. Mariko oli aina ollut hiljainen. Hänellä ei ollut koskaan ollut tarvetta jakaa itseään maailmalle. Häntä ei huvittanut puhua mistään turhasta. Jos jokin kiinnosti häntä, hän syventyi asiaan niin, että unohti melkein nukkua, syödä ja käydä vessassa.

     Hän ei ollut osannut leikkiä muiden lasten kanssa. Hän ei ollut halunnut leikkiä tyttöjen leikkejä. Poikien leikit kiinnostivat häntä ehkä vielä vähemmän, mutta hän kyllä piti siitä, kun sai katsoa heidän tappeluaan. Hän halusi leikkiä geishaa, jollaisen oli nähnyt suklaapatukan vaaleanpunaisessa kääreessä. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt sanakirjasta lukemaansa kuvausta siitä, että mitä geishat tekivät tai keitä he olivat, mutta se ei muuttanut mitään. Hän oli saanut selville, että geishat elivät Japanissa. Siitä päivästä asti hän oli tiennyt, että vaikka hän oli erilainen, niin hänessä ei ollut mitään vikaa. Hän tiesi myös, että maailma ei tulisi sitä koskaan uskomaan, kun lastenpsykiatri katsoi häntä pää hieman kallellaan kalamaisilla silmillään.

Mariko harjasi valtavan pitkiä mustia hiuksiaan. Hän oli aloittanut niiden värjäämisen 14-vuotiaana, ja silloin perhe oli epäillyt hänen sekaantuneen saatananpalvontaan. Hänet oli taas viety psykiatrille, ja hän oli puhunut siellä vain japania ja sitäkin hyvin niukasti, ja saanut lähetteen jatkotutkimuksiin. Hän oli katsellut kuvia, joissa olisi varmasti pitänyt nähdä kaikenlaisia ahdistavia tilanteita, mutta hän piti koko kuvastoa itselleen täysin vieraana. Se oli jotenkin liian läpinäkyvää ja yksinkertaista, eikä hän saanut kuvista mitään esteettistä nautintoa. Mustetahratestissä hänelle oli tullut paljon upeita mielikuvia samuraista, Japanin vuorista, Heian-kauden asunnoista ja niin edelleen. Epikriisiin oli kirjoitettu: ”Elää omassa maailmassaan. Ei kestä arkitodellisuuden kohtaamista, vaan luo minää vahvistavia mielikuvituksellisia assosiaatioita. Tematiikka liitty Japaniin, mikä on ehkä vieraannuttamisen kautta luotu puolustusmekanismi.”

     Terapiahan siitä alkoi. Lääkkeitä Mariko ei koskaan suostunut syömään. Ensimmäistä terapeuttia Mariko pyöritti ihan mielensä mukaan, sillä tämä uskoi kaikki hänen sepittämänsä tarinat hallusinaatioista. Toinen terapeutti oli älykkäämpi, ja Mariko alkoi puhua hänelle asioistaan oikeasti. Ongelma oli siinä, että Mariko ei ollut sisäisesti rikki. Hän oli täysin tyytyväinen niin sanotussa omassa maailmassaan, mutta ympäristö kipuili asiasta, ja purki hämmennyksensä häneen. Hän ei ollut suosittu koulussa. Pojat kyllä vonkasivat häneltä, koska hän oli kaunis. Marikoa ei kiinnostanut. Erotiikka kiinnosti häntä kyllä, mutta ei kenenkään osaamattoman pojanklopin kanssa. Hän tiesi, että hänen Samurainsa oli jossain. Mies, jonka oma hän olisi ihan kokonaan elämänsä loppuun asti,vaikka he tapaisivat vain kerran.

Kanea vitutti ihan oikeasti. Keskiosa matkasta oli taittunut vauhdin huumaavassa turvassa, mutta nyt kaikki tapahtunut humahti taas mieleen. Hän ei voinut uskoa, että tilanne oli vääntynyt tällaiseksi. Kaikki oli aivan sairasta. Tämäkin kaikki kiertyi tavallaan siihen, että hän oli täynnä jotain selittämätöntä sähköä. 

    Jospa hän olisikin syntynyt vaikka 1910- tai 1920-luvulla. Hän olisi osallistunut sotaan. Hän olisi ollut takuulla hyvä. Hän olisi seissyt risaisena muiden eloonjääneiden kanssa jonkun upseerin edessä, ja sanonut: ”9.komppania, ilmoitti vänrikki Tallqvist.” Hän olisi voinut olla sankari. Jos asiaa alkoi ajatella, niin hän olisi luultavasti pärjännyt missä tahansa ajassa paremmin, kuin nykyisessä. Jos hän olisi ollut edes vanhempiensa ikäluokkaa, niin hän olisi voinut lähteä merille tai muukalaislegioonaan. Armeija oli ollut yhteiskunnan sakramenteista ainoa, jonka hän oli hoitanut kiitettävästi.

     Häneltä oli tavallaan leikattu jokin elintärkeä elin irti. Hän oli ikään kuin joutunut ilmakehän ulkopuoliseen mustaan tyhjyyteen, ja nyt hän mietti, että kauanko happi riittäisi. Hänet oli revitty kuin oksa puusta ja viskattu armottomaan tuuleen.

Kane oli itsekin ollut elintärkeä elin, jonka organismi oli väkivaltaisesti irrottanut itsestään. Ja miksi?

Petollisen nartun takia…

Silja oli ollut Unterin uusi nainen, joka oli ilmestynyt kuvioihin vain kuukausi Marskin vangitsemisen jälkeen. Jenna oli saanut tarpeekseen viime keväänä, ja hän oli lähtenyt lapsien kanssa ja jättänyt Unterin. Tämä oli tietysti käynyt miehen kunnialle, mutta hän otti pian uuden. Naisilla oli Unterille tietty funktio, eikä se ollut ystävä tai rakastettu. Jenna oli ollut hänen kanssaan jo kauan, mutta lopulta naisen mitta oli tullut täyteen, kun lukuisat pelossa itketyt yöt ja kaksi lastakaan eivät olleet riittäneet tekemään Unteristä hänelle oikeaa aviomiestä.

     Silja oli pitkä punatukkainen nainen, joka pukeutui aina nahkaan tai pvc:hen. Hän oli välillä käyttäytynyt kuin yksi jengin virallisista jäsenistä siihen pisteeseen asti, että sitä ei voinut pitää hyväksyttävänä. Raisuudessa ja ruokottomuudessa ei ollut mitään vikaa, mutta kun ulkopuolinen yritti istua aseveljien pöytään päättämään asioista, oli jokin raja ylitetty.

     Unter oli harteikas ja lihava. Hän oli ollut nuorempana kova painimaan, ja hänen voimansa olivat olleet karhumaiset. Nykyään valta perustui häijyyteen ja kokemukseen – ja tietysti siihen, että hän oli oikeasti kova äijä. Unter oli neljäkymmentäyhdeksänvuotias – Silja vähintään viisitoista vuotta nuorempi.

     Kane ei ollut oikeasti uskonut naisten harrastavan seksuaalista vallankäyttöä haitallisessa määrin – ennen kuin oli tavannut Siljan. Silja flirttaili kaikille enemmän kuin oli sopivaa, ja kiepsahti sitten Unterin kaulaan kuin käärme paratiisin puuhun. Tälläkään kertaa varjot eivät olleet suostuneet ottamaan Kanea syleilyynsä, vaan hän oli heti ensi hetkestä asti ollut Siljan saalistuksen maali. Hevosennäköisen Jampen tilanne oli helpompi. Kerhosta myöhemmin häipynyt Marcus oli ollut niin sitoutunut vaimoonsa, että hän melkein löi liian kiihkeästi lähestyviä naisia (mikä oli hieno asia, sillä hän oli naimisissa Kanen pikkusiskon kanssa). Jerc oli melkein yhtä vanha kuin Unter, Salama ja Badass olivat vielä kakaroita. Mutta miksi Silja ei valinnut uhrikseen Reaperia, joka näytti vaaleahiuksiselta Brad Pittiltä tai Sakkea, joka oli kuin kalju sodanjumala? Miksi hän, miksi aina hän?

     Kaikki oli muutenkin mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun Marski oli viime syksynä joutunut vankilaan. Marskilla oli ollut yhtä aikaa rento ja valpas ote kerhoon, ja häntä oli kunnioitettu älyn ja oveluuden takia. Kyllä hän tapellakin osasi, mutta hän ei olisi pärjännyt käsikähmässä välttämättä vaikkapa Unterille. Mutta Unterille ei olisi tullut mieleenkään haastaa häntä – tai niin Kane oli ainakin luullut. Hän oli saanut viime aikoina ikäviä vihjeitä siitä, että Marskin rakennusurakointiin liittyvistä kupruista käräyttänyt vasikka oli Unterin leivissä. Tämä taas oli saanut hänet miettimään, että oliko Silja oma-aloitteisisti käynyt hänen kimppuunsa, vai oliko Unter alkanut epäillä, että hän tiesi jotain, ja hankkinut tekosyyn heittää hänet ulos kerhon upseeristosta ilman, että häntä tarvitsisi tappaa?

     Silja oli kyllä aito narttu, sitä ei tarvinnut epäillä. Hän oli pyllistellyt tiukkaa nahkahousujen verhoamaa takapuoltaan Kaneen päin pelatessaan biljardia tavalla, joka olisi aiheuttanut haareminvartijallekin verenkiertoa tiettyihin paikkoihin. Silja oli katsellut häntä olkansa yli ja nuoleskellut ylähuultaan. Hän oli toisaalta ihmetellyt sitä, että noin läpinäkyvä kiimateatteri oli aiheuttanut hänessä yhtään mitään, mutta ehkä hän oli ollut liian kauan selibaatissa viimeisimmän avoliittonsa päättymisen jälkeen?

     Eräänä humalaisena yönä Silja oli tullut istumaan hänen syliinsä kiiltävine housuineen hajareisin, ja käyttänyt hänen pingottunutta farkkujen etumustaan edestakaisena liukumäkenä onnelliseen huokaukseensa asti. Kane ei ollut koskenutkaan naiseen, eikä tämä ollut missään vaiheessa riisunut edes paitaansa, mutta häntä vaivasi outo syyllisyys johtajan ja kerhokaverin naiseen sekaantumisesta.

     Silja yritti seuraavana lauantaina samaa uudestaan, mutta Kane työnsi hänet väkisin sylistään.

     Aamulla pääsi helvetti irti. Unter oli repinyt kerhotalon sohvalla nukkuneen Kanen ylös liivin rinnuksista, ja heitellyt tätä pitkin seiniä. Kane oli saanut suojattua päätään, ja sitten hän oli ryhtynyt puolustautumaan. Hän oli lyönyt takaisin, ja lopulta Unter oli käskenyt Badassin ja Jampen hänen kimppuunsa. Häneltä oli revitty Värit, sillä Unter oli saanut kaikki uskomaan, että Kane oli vikitellyt Siljaa – eikä veljen tai varsinkaan johtajan naiseen koskettu. Reaper oli nähnyt, mitä Silja touhusi, mutta häntä ei uskottu. Kane ei edelleenkään tiennyt, että oliko Silja kostanut torjutuksi tulemisensa valehtelemalla, vai oliko Unter päättänyt hankkiutua hänestä eroon – hänhän oli henkisesti Marskin poika.

Mariko lähti ulos kävelylle. Hän kävi ulkona mahdollisuuksien mukaan vain pimeän tultua. Hän oli vuosikausia suojannut ihoaan auringolta päästääkseen Heian-kauden naisen epätodelliseen valkoisuuteen, joka oli säilynyt suljettujen pihojen sisällä hämärissä huoneissa.

     Ilta oli kuulas kuin vesi tyynessä lammessa. Tähdet loivat epäsymmetriassaan zeniläisen kuosin taivaalle, jonka sini näytti hienolta silkiltä. Mariko nosti pehmeästi mustan sormikkaan verhoaman kätensä ylös kuin koskettaakseen tuota ylimaallisen ihanaa kangasta. Maasta uhosi lemu, joka kertoi puistoon jätetyistä koiranulosteista. Mariko mutristi inhoten suutaan. Ihmisten sivistymätön ajattelemattomuus teki välillä tästä maailmasta pelkkää haisevaa ja meluisaa kiertokulkua. Mitä merkitystä oli elämällä, jonka tarkoitus oli vain täyttää vatsa ja tyhjentää elimistöstä jätteet – uudestaan ja uudestaan? Tämä kysymys ei kohdistunut koiriin, joiden olemisessa ja elämisessä oli tietty niille kuuluva luonto, vaan ihmisiin, joita ei edes kiinnostanut olla muuta kuin aineen siirtymistä toteuttavia yksikköjä.

     Mariko halusi olla hengen siirtymistä toteuttava yksikkö – hänelle kauneus oli elämäntarkoitus. Kauneus saattoi olla missä vain – se olisi voinut olla jopa koiranpökäleen muodossa, mutta kuvottava löyhkä esti yleensä näkemästä sitä. Kauneus saattoi olla hissin harmaapalloiselle kumilattialle hajonnut sitruunankeltainen helminauha, tai tapa, jolla kasvi oli kuihtunut hallan tultua. Se saattoi olla valkoiselle iholle valuva veri.

     Mariko oli kerran istuessaan peilin edessä nähnyt, miten pieni kypsien kirsikoiden värinen juova oli valunut hänen nenästään. Hän oli lumoutunut täysin. Mikään – edes kiiltäväkarvaisen kissan värinen tukka – ei ollut koskaan saanut hänen ihoaan näyttämään niin unohtumattoman valkoiselta. Hän oli tuijottanut värejä, kunnes hänen katseensa oli alkanut harittaa, ja hän oli nähnyt vain talvisen puutarhan, jossa karmiininpunaiset, hekumallisen muhkeat marjat leijailivat kuin lumihiutaleet.

Punainen syke

vaelsi talven pinnalle

lumien päällä

kulki elon ja kuolon

kuvankaunis jumala

     Kirsikkasade oli tullut uudestaan, mutta Mariko oli ymmärtänyt, että hänen olisi alettava syömään paremmin. Hän halusi olla vielä Samurailleen oikea okusan, ja se saattoi tarkoittaa asioita, joiden takia hänen olisi oltava terve. Hän oli jo pitkään syöny D-vitamiinia korvaamaan auringonvalon. Silti – hän ajatteli – hän oli joka tapauksessa saanut uuden runon blogiinsa. Ja bloginsa kautta hän oli tutustunut mieheen, joka saattoi olla hänen Samurainsa.

Pari kyyneltä piirsi kiiltävän vanan Kanen ohimoille lipuessaan ilmavirran mukana silmistä. Puolivisiiri ei estänyt tuulen liikkeitä kasvoilla. Hän kaipasi Marskia, ja hän kaipasi kerhonsa Värejä silloin, kun petos ei ollut vielä tahrannut niitä. Hän näki mielessään Marskin istumassa pöydän päässä liiveissään. Marskilla oli helposti viiruun menevät nauravat silmät, ylikasvanut tukka korkean kuperan otsan ja kaljun päälaen ympärillä, kulmikkaat hartiat, ja leveä suden hymy, joka paljasti tupakan kellastamat hampaat. Kummallakin reunalla välkkyi kultahammas. Marskin tummanharmaat silmät olivat todella erikoiset: hänen katseensa ilmaisema tunnelma saattoi vaihdella pikkupojan viattomuudesta ja kauniista sielukkaasta surumielisyydestä vaanivan pedon laskelmointiin. 
    Reilusti yli viisikymppisellä Marskilla oli katu-uskottava, matala ääni, ja hän oli viettänyt nuoruutensa niinkin pahamaineisessa paikassa kuin Rööperi. Sieltä hän oli muuttanut joskus radanvarteen, ja perustanut Unterin ja Jercin ja jo kymmenisen vuotta sitten kuolleen Spaden kanssa Battery MC:n. 

    Siihen aikaan nimi oli tuonut useimmille mieleen juuri ilmestyneen Metallican biisin eikä energiajuomaa.

     Luultavasti Marskin takia Unter ei ollut uskaltanut piestä häntä pahempaan kuntoon. Unter oli lähtenyt tielle, jolla hänen ei ollut viisasta luottaa enää kehenkään. Vaikka kukaan ei ollut uskaltanut nousta Unteria vastaan oli varmasti joku, joka olisi kertonut Marskille. Marskilla oli aina yhteytensä, ja hän verkostoitui karismansa ansiosta yhtä helposti vankilassa kuin niin sanotusti kunniallisissa yrityspiireissäkin. Saattoi olla, että Unter ei sittenkään tiennyt hänen tiedoistaan Marskin pettämisestä. Hänestähän olisi pitänyt hankkiutua eroon jengistä pois potkimista lopullisemmin.

    Kanella oli aina ollut vaikeata Unterin kanssa. Unter-nimi oli lainattu toisen maailmansodan aikaisesta saksalaisesta sotilassanastosta, ja se viittasi alempaan upseeriin, mutta se oli päätynyt oikealta nimeltään Juhani Matikaisen kutsumanimeksi. Marski eli Rauno Keskinen oli aina ollut Marsalkka, ja edesmennyt Seppo ”Spade” Lundgrenkin oli alunperin ollut Ober, ylempi, eli Unteria korkeammalla hierarkiassa. Birger ”Jerc” Jansson ei ollut koskaan halunnut minkäänlaista valtaa, mutta Marski oli nimennyt hänet Keeperiksi, joka huolehti mm. kerhotilan vuokrasopimuksesta. Kerhon upseeriston nimitykset olivat Marskin itse keksimiä tai muokkaamia, ja Unterin mielestä olisi pitänyt siirtyä yleisemmin kerhoissa käytettyihin nimityksiin. Tämä oli niitä harvoja asioita, joista Kane oli samaa mieltä Unterin ja eri mieltä Marskin kanssa. 

    Ennen Siljaan liittyvää välikohtausta Kane oli asemaltaan ollut Unter, mikä vastasi suunnilleen jotain mitä isommassa ja organisoidummassa kerhossa olisi kutsuttu nimellä Sergeant at arms. Battery MC oli kuitenkin niin epämääräinen ja vapaamuotoinen, että kyseessä oli enemmänkin kolmosjohtaja ilman kovinkaan tarkkaa toimenkuvaa. Lähinnä hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa aseisiin oli vaikuttanut asioihin, joita hän hoiti kerhon jäsenten hyväksi.

Vatsaa polttava, raudankatkuinen viha tulvahti Kanen läpi, kun hän muisteli, että mitä viime marraskuussa oli tapahtunut. Silloin Unter oli kerhon nykyisenä Oberina eli käytännössä varajohtajana ajanut läpi nimen muutoksen Batterysta Blasphemyksi Marsalkan ollessa estynyt johtamaan kerhoa. Hän ja Kane olivat riidelleet pitkään ja kiivaasti asiasta, ja Kane oli sanonut nimen olevan käytännössä juuri sitä, mitä se tarkoittikin, rienausta – ja sitä paitsi muutenkin täyttä paskaa. Mikään millään tasolla vakavasti otettava kerho ei hänen mielestään voinut muuttaa perinteistä nimeään ainakaan noin rajusti varsinkaan, kun siihen ei ollut mitään hallinnollista tai muutakaan oikeata syytä. Unter oli vastannut, että ei halunnutkaan mitään muuta niin kiihkeästi, kuin että kerho otettaisiin vakavasti. Sen takia kerholla ei voinut kuulemma olla samaa nimeä, kuin pentujen litkimällä tauriinisotkulla.

     Äänestys oli mennyt 4-3 uuden nimen hyväksi. Jerc oli ollut tapaamassa sukulaisiaan Ruotsissa, ja Reaper oli ollut umpilisäkkeen leikkauksen takia sairaalassa. Jampe, Badass ja Salama olivat kannattaneet Unterin ehdotusta, josta äänestämisen ajankohta oli ollut enemmän kuin taktikoitu. Kane oli jo etukäteen tiennyt, että äänestyksessä kävisi huonosti paikalta puuttuvien veljien takia, sillä Badass ja Salama olivat varmaankin kasvattaneet vähäiset munansa energiajuomilla, ja olivat muutenkin täysin Unterin vietävissä. Jampe taas oli aina ollut Unterin miehiä, sillä tämä oli aikoinaan pelastanut hänet väkivaltaisilta velkojilta. Unter käytti siekailematta hyväkseen kerhon järjestäytymättömyyttä, mutta halusi silti muuttaa sen luultavasti ainoana tavoitteenaan henkilökohtainen, mahdollisimman rajoittamaton valta.

     Kanelle oli tullut viiltävä tunne putoamisesta. Raivo oli kovettanut kasvot ja jäsenet, ja hän oli onnistunut rauhoittumaan ainoastaan menetelmällä, jonka oli aikoinaan kehittänyt isäpuoli numero viiden hakatessa häntä. Hän oli hengittänyt syvään, ja ikään kuin siirtynyt muualle siitä, missä fyysisesti oli. Hän oli nähnyt mielessään kokouspöydän seisovan kaukana autiolla lumikentällä pienenä muodostelmana. Näkymä oli tarkentunut, kun hän oli katsonut sitä Dragunovin tähtäimen läpi. Hän oli suunnannut ristikon avoimen keskustan hitaasti Unterin ylimieliseen naamaan...Lyhyessä hetkessä hän oli purkanut pahimman vihansa mielikuvalla, ja kyennyt taas ajattelemaan selvästi.

     Kane olisi lähtenyt kerhosta heti, ellei olisi arvellut Marskin toivovan, että hän jäisi. Marcus sen sijaan oli repinyt liivit päältään, ja sanonut kasvaneensa ulos koko pelleilystä. Salama oli yrittänyt käydä puukko kädessä hänen kimppuunsa, mutta Sakken nyrkit olivat kerenneet pysäyttämään hänet. Sakke näytti seonneen täysin, ja Kane ymmärsi reaktion hyvin. Hänen oli kuitenkin estettävä tätä tappamasta Salamaa, ja niinpä hän oli huutanut tälle käskyn lopettaa yhtä kovaa, kuin jos olisi huutanut taisteluharjoituksessa metelin yli. Sakke oli lopettanut heti, mutta sylkenyt Salamaa vielä kasvoihin. Sitten Unter oli käskenyt kaikkia rauhoittumaan, ja Kane oli tajunnut, että Marcuksen lähtö oli hänen mielestään ollut ainoastaan hyvä asia. Unter ei ollut koskaan pitänyt nuhteettomasta ja itsepäisestä Marcuksesta, ja hän havitteli ilmeisesti uusia taipuisia kokelaita tilalle.

    Luultavasti Kane oli ollut johtajaominaisuuksiensa ja vastakkaisten ajatustapojensa lisäksi Unterille uhka juuri sen takia, että Marski oli ainoa isä, jota hänellä oli koskaan ollut, ja Unter tiesi, ettei Kane koskaan kääntyisi Marskia vastaan edes ollessaan eri mieltä tämän kanssa.

Kane oli nähnyt Marskin ensimmäistä kertaa 8-vuotiaana. Hän oli tullut koulusta kotiin, ja nähnyt äitinsä kaulailevan pitkää miestä pihalla. Hän oli saanut tarpeekseen ”uusista isistä”, joiden jäljiltä oli olemassa pikkusisko ja -veli. Kane - joka silloin vielä oli Jan-Erik - oli jäänyt kauemmas katsomaan, kun mies oli irrottautunut äidistä, ja hakenut mustasta Fordista jonkin kassin. Kane ei ollut halunnut mennä enää kotiin. Hän oli heitellyt kiviä talon harmaanruskeaan seinään. Oli satanut juuri, ja betoni haisi yhtä vahvasti, kuin jos se olisi ollut elävä kasvi. Kane oli ottanut terävän punaruskean kiven, ja raapinut sillä Fordin kylkeen sanan ”vitu”.

     Joku oli nostanut hänet niskasta ilmaan. Hän oli rimpuillut kauhuissaan peläten samanlaista käsittelyä, kuin isäpuoli numero viisi oli harrastanut. Hänestä oli tuntunut, että hän kusee housuunsa ihan koska vaan. Hän oli odottanut kauhulla kivun punaisia kipinöitä, jotka satoivat ympäri kehoa niin pitkään, että niistä oli vain lakattava välittämästä, jos aikoi selvitä elossa.

    Käsi oli kääntänyt hänet, ja hän oli kohdannut katseen, joka oli yhtä aikaa huvittunut ja ärtynyt.

- Se kirjoitetaan ”vittu”, senkin kossi!

     Sanottuaan tämän mies oli laskenut hänet alas, ja huitaissut hänen hiuksiaan tavalla, joka ei ollut väkivaltainen.

     Seuraavana päivänä oli menty eräälle autoverstaalle, ja Kane oli joutunut omin käsin osallistumaan maalin korjaamiseen. Samalla verstaalla hän oli myöhemmin suorittanut automekaanikon tutkinnon oppisopimuksella.

    Mariko palasi iltakävelyltään. Hän hyväili kotitalonsa puiseen oveen veistettyjä koristeita hellästi ohuilla sormillaan. Ne muistuttivat pulleita neliapiloita, ja toivat hänen mieleensä Ouchin tai Odan muinaisen vaakunan. Tuo ovi oli ollut se ratkaiseva tekijä, jonka vuoksi hän oli ostanut asunnon juuri tästä eikä jostain toisesta vanhasta talosta.

     Mariko avasi tietokoneensa ja kirjoitti blogiinsa:

Paskaa puistoissa

ihmisen ainoa jälki

Palaako läpi

lihan kavalan kierron

vai elääkö hetkistä?

     Ja hän tiesi jo etukäteen, että miten yleisö vastaisi. Nimimerkki Ellu-Daniella kirjoittaisi, että hänestä tuntui pahalta, ja oli kivampaa, kun Mariko kirjoitti kauniista asioista. Justificus kommentoisi, että hän yritti liikaa, ja että tanka oli kuollut muoto käsittelemään nykypäivän ongelmia. Garry Kasparov pitäisi siitä, että hän oli valinnut aiheeksi paskan. Izuzu kehuisi runoa enemmän, kuin se ansaitsikaan. Ja Citizen Kane olisi ainoa, joka edes vaikuttaisi siltä, että oli käsittänyt... 

 

(Jatkuu)